“Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua.
Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itseäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn. Olin vaeltanut paljon, kokenut paljon ja elänyt monta elämää. Jumala oli puhunut minulle monessa hahmossa, enkelit olivat ilmestyneet minulle, mutta en ollut uskonut heitä. Sinut nähdessäni uskoin, koska sellainen ihme saattoi tapahtua minulle.
Hän katsoi minuun ja aika pysähtyi kulussaan, aurinko lakkasi kiertämästä maata, menneisyys suli tulevaisuuteen eikä ollut muuta kuin kuluva hetki, elämän ainoa hetki, jota ahnas aika ei voinut temmata mukaansa.
Olin nähnyt paljon naisia elämäni aikana. Olin ollut itsekäs ja kylmä rakastaessani. Olin nauttinut ja itse tuottanut nautintoa. Mutta rakkaus oli minulle vain halveksittavaa lihan himoa, joka tyydytyksensä jälkeen teki mielen surulliseksi. Vain säälistä olin teeskennellyt rakkautta, kunnes en jaksanut enää.
Hän oli melkein pituiseni. Hänen hiuksensa olivat vaaleat korupäähineen alla. Hänen vaippansa oli sininen ja kirjailtu hopealangoin. Hänen silmänsä olivat ruskeat. Hänen ihonsa oli kuin kultaa ja norsunluuta.
Mutta en minä hänen kauneuttaan katsonut. En juuri silloin. Hänen silmiensä katse minut vangitsi, sillä hänen silmänsä olivat minulle tutut kuin olisin ne jo unessa nähnyt. Noiden silmien ruskeaan paljauteen paloi poroksi kaikki tavanomainen ja turhanpäiväinen. Ne aukenivat suuriksi hämmästyksestä ja hymyilivät äkkiä minulle.
Haltioitumiseni oli niin hehkuvan kirkas ettei siihen mahtunut mitään maallista pyydettä. Minusta tuntui kuin ruumiini olisi alkanut loistaa samalla tavoin kuin olin nuoruudessani omin silmin nähnyt Athos-vuoren pyhien munkkien erakkomajojen yön pimetessä hohtavan lamppujen lailla ylimaallista valoaan jylhien rinteiden korkeudessa. Eikä vertaukseni ole pyhäinhäväistystä, sillä sinä hetkenä jälleentulemisen ihme oli minulle pyhä.
Miten kauan, en tiedä. Ehkä vain sen hengenvedon verran, joka viimeisenä hetkenä saa sielun irtautumaan ruumiista. Seisoimme parin askelen päässä toisistamme, mutta huokauksen ajan seisoimme ajallisen ja iankaikkisen välisellä kynnyksellä kuin viiltävällä miekanterällä. Sitten palasin ajan rajoihin.”
~
I am so in love with this language. The complex grammar and endless cases, suffixes etc have frustrated me at times because it has felt impossible to learn them all but it is that complexity that makes Finnish so rich and expressive. Waltari goes beyond my level in Finnish but I can understand it well enough to enjoy it and am amazed by the richness and depth ; translations do not work at all … there is too much depth and details lost when translated into another language.
